Ensimmäiset muistoni virkkaamisesta ovat luultavimmin neljänneltä luokalta, kun aloimme virkata patalappua. Muilla kavereilla onnistuivat hienot patalaput, kun minä poloinen taas lähdin kotiin kainalossani mitä mielikuvituksellisin olento. En ikinä onnistunut saada suoraa reunaa aikaiseksi, vaan työ kapeni kapenemistaan ja lopputulemana oli säälittävä kolmiontapainen tekele. Opettaja tosin lohdutteli minua, että "tästähän saa loistavan eläimen". Siispä kursin saumat kiinni ja voilá, mikä ötökkä olikaan nähnyt päivänvalon. Harmi, että tämä laji on nyttemmin kuollut sukupuuttoon, eikä sitä löydy edes pölyisimmästä ullakon nurkastamme.
Nämä muistot eivät todellakaan ole rohkaisseet minua virkkaamaan tähän ikään mennessä. Onneksi minulla on hyvä ystävä, joka tarttui härkää sarvista ja vakuutti minulle, että minäkin moisen jalon taidon oppisin. Hän käytti tunnin jos toisenkin opettamiseeni, siis ihan konkreettisesti kädestä pitäen. Ja opinhan minä, "ohjelmistooni" kuuluu tällä hetkellä joulusydän ja kukka. Ja koska meni lukuisia vuosia, jolloin en päässyt tätä jaloa taitoa harrastamaan, virkkasin jouluksi parisataa joulusydäntä. Tällä hetkellä työn alla ovat kevätkukkaset. Näillä voi piristää vaikka pipoaan tai laukkuaan tai ihan mitä vaan. Kukkasia tosin en taida virkata ihan paria sataa ;)
Mitä siis tästä opimme? No ainakin sen, että mitä vaan voi oppia. Ainakin jos omistaa ihanan ja kärsivällisen ystävän. Kiitos Ainikki, halit!
Virkkausterveisin Merja Kasperiinasta
Ps. En myöskään onnistunut koskaan sahaamaan suoraan veistotunnilla..... Vapaaehtoisia???
